Nyt on outo olo.
Pääsin omaan kotiin. Astiat ovat kaapissa, vaatekaappi ammottaa tyhjyyttään ja kirjahyllyssä on enemmän kirjoja kuin muistelin.
Vaihdoin huonekalujen järjestystä vanhasta ja olen tyytyväinen. Vähemmillä huonekaluilla kaksio vaikuttaa avarammalta. Erinäisiä tauluja minulla on tolkuton määrä. Saa nähdä, laitanko niitä enää seinille.
Nyt todella tuntuu siltä, että olen kotona. Tajuan nyt, että viimeisen kuukauden ajan olen elellyt jonkinlaisessa välitilassa, kun evakkoilin Helsingin Ullanlinnassa. Vasta palattuani tänne enkelten Töölöön olen todella tullut kotiin.
Mikä merkitys omilla seinillä onkaan. Olisin kuvitellut, että perhe, ystävät ja sellaiset arkirutiinit kuin työ loisivat Suomi-fiiliksen. Mitä vielä.

Vasta nyt, kun ikkunasta näkyy harmaa Runeberginkatu ja alla on maailman mukavin sohva, tunnen todella olevani Suomessa. Koemakasin sänkyni ja tuihotin kattoa viisi minuuttia.
Minun kattoni.

Olin niin onnellinen, kun viimeisen kerran suljin kämppäni oven elokuussa 2009.
Olen niin onnellinen nyt.

Tämän katon alle on mahtunut tavaton määrä huonoja hetkiä. Työstressin takia nukkumatta jääneitä öitä. Vituiksi menneiden ihmissuhden takia itkettyjä itkuja. Yleistä ahdistuneita ja paikattomuutta. Aivan erityinen kodittomuuden tunne: minä en kuulu tänne, minun pitäisi olla maailmalla, siellä minun on aina ollut hyvä.

Ja nyt. Täällä on hyvä.

Tätä blogia on ollut ihanaa kirjoittaa. Välillä se oli helppoa, joskus tavattoman tuskaista. Ne huonommat postaukset, joita täällä oli, syntyivät aina hitaasti, kun sanottavaa ei oikein ollut ja jotain piti kuitenkin kirjoittaa. Yleensä niin ei onneksi ollut. Tai se riippuu kai siitä, keneltä kysytään. (Maailmis, please, mun on ikävä, sano jotain!)

Olen iloinnut jokaisesta palautteesta, jonka olette kirjoittaneet, niistä negatiivisistäkin. Ilman blogia reissu olisi ollut taatusti erilainen. Minulle oli suuri ilo ja kunnia saada jakaa matka teidän kanssanne.

Olen lueskellut vanhoja postauksia muistinvirkistykseksi ja saanut elää reissun hienoja ja huonoja hetkiä uudestaan. Kirjoitin viimeisimmästä ihmissuhdefiaskostani täällä reilu vuosi sitten. Erityinen kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran, että kannustitte ja tuitte silloin. Se tuli tarpeeseen.

Tämä on viimeinen postaukseni tältä erää.

Jos teille tulee vielä myöhemmin mieleen kysymyksiä, jotka ovat jääneet kaihertamaan, lähettäkää ne sähköpostilla osoitteeseen merja.mahka@iltasanomat.fi. Vastaan mielelläni. Maailmassa on kovin vähän asioita, joissa olen hyvä, mutta kaikenlaisissa matkailuun liittyvissä kysymyksissä olen aika haka. Eli kysykää pois, minusta on mukavaa päästä pätemään!
(Osaan myös viheltää kielellä. Siinä saatan jopa olla maailman paras.)

Kiitos.
Kiitos.

Anteeksi, että pitkään lupailemani laskelman teko kesti näin kauan. Olen kiireinen, eikä se valitettavasti johdu siitä, että surffaisin päivät pitkät.

Käytin hiilijalanjälkilaskelman tekemiseen Helsingin Sanomien hiilijalanjälkilaskuria soveltaen.

En pystynyt antamaan järkeviä vastauksia esimerkiksi asumismuoto- tai elämäntapa-kysymyksiin, joten ynnäsin lopulta vain lennot.

Koska Hesarin laskuri perustuu vuositasoon, otin laskuihin mukaan vain ensimmäisen vuoden lennot. Käytännössä se tarkotti viiden yhdensuuntaisen lennon jättämistä pois laskuista yhteensä 27 lennosta, mikä suhteessa puolentoista vuoden matkan kokonaisuuteen vinoutti laskelmaa ylöspäin. Lennot tasaisemmin jaettuna päästöviisari olisi värähtänyt vähemmän, mutta en halunnut kaunistella lukuja.

Pois laskelmista jäivät meno-paluu Galapagos-saarille yhteensä yhdellä välilaskulla (menolento oli suora) sekä kotimatka Cancunista Frankfurtin kautta Helsinkiin.

Ensimmäisen vuoden lentojeni hiilidioksipäästöt olivat 10865 kiloa.
Määrä on suuri. HS:n mukaan suomalaisten liikkumisesta syntyvät päästöt ovat keskimäärin 3000 kiloa/henkilö.
Testasin laskinta myös myös ottamalla laskuihin kulkupelin, jota käytin reissussa ylivoimaisesti eniten. Arvioin matkustaneeni bussilla keskimäärin 800 kilometriä kuussa. Päästöviisari nousi 11067 kiloon vuodessa.

Mukana eivät olleet lainkaan muut päästöt, joita syntyi mm. syömisestä ja sähkönkulutuksesta. Niistä on todettava, että kummatkin olivat ymmärtääkseni minimissä.
Yhteismajoituksen takia pääsin aika harvoin pääsin lamppuja yksikseni polttemaan, ja kolmansissa maissa, joihin reissussa keskityin ruoka on yleensä lähellä tuotettua. Söin banaanit paikan päällä kypsinä, enkä raakoina Suomessa. Kaupanpäällisiksi nautin kylmistä suihkuista. Lämmityksestä ei päästöjä juuri päässyt syntymään. Patteri oli muistaakseni päällä parin yön ajan Australian Sydneyssä ja Uudessa-Seelannissa.

Säästin päästöissä aika paljon pysymällä pois Suomesta.

Helsingin Sanomien laskurin olen 11067 kilon päästöilläni:
”Tavallinen tallaaja”, jonka hiilijalanjälki on suomalaisittain keskiverto.

Tulos on varmaan vähän turhan mairitteleva, mutta ei niin paha kuin pelkäsin. Ja seuraavan reissun voisin tehdä vaikka fillarilla.

Näistä lennoista hiilijalanjälki koostui:

Yli kymmenen tuntia kestäneet lennot
Lontoo, Englanti – Delhi, Intia
Kuala Lumpur, Malesia – Johannesburg, Etelä-Afrikka
Johannesburg – Buenos Aires, Argentiina

Pois laskuista jäi:
Cancun, Meksiko-Frankfurt, Saksa

4-10 tunnin lennot
Sydney-Denpasar

1,5-4 tunnin lennot
Helsinki – Lontoo
Dhaka – Kuala Lumpur
Kuala Lumpur – Hong Kong, Kiina
Hong Kong – Singapore
Singapore – Surabaya, Indonesia
Jakarta, Indonesia – Kupang, Indonesia
Kupang – Denpasar, Indonesia
Denpasar – Darwin, Austalia
Darwin – Brisbane, Australia
Gold Coast, Australia – Auckland, Uusi-Seelanti
Wellington, Uusi-Seelanti – Sydney, Australia
Denpasar – Kuala Lumpur
Zansibar, Tansania – Johannesburg

Pois laskuista jäi:
Frankfurt-Helsinki

Alle 1,5 tunnin lennot
Kathmandu, Nepal -Paro, Bhutan
Paro – Dhaka, Bangladesh
Bangkok, Thaimaa – Yangon, Myanmar
Yangon – Bangkok
Padang, Indonesia – Kuala Lumpur

Pois laskuista jäivät:
Guayaquil, Equador – Galapagos, Equador
Galapagos – Guayaquil
Guayaquil – Quito, Equador

Puolentoista vuoden lennoista kertynyt hiilijalanjälkeni oli yhteensä 13760 kg.

Hesarin laskuri löytyy täältä.

Kävin Sääksjärvellä hiihtämässä. Kivaa oli sekin.

Olin palaamassa Helsinkiin Kauvatsalta ja odottelin Satakunnan liikenteen bussia Huittisissa.
Bussi tuli. Kuski ilmoitti, että bussi seisoo tässä vartin. Istuin etupenkkiin lueskelemaan.
Kuski kävi röökillä ja palasi hetki ennen bussinlähtöaikaa.
”Voisin maksaakin, mulla on jopa ihan rahaa”, sanoin.
”Ihan että käteiskauppaa? Joo-o. No mää viän ne rahat sulta kyllä. Minnes asti on matka?”
”Helsinkiin.”
”Joo-o. Tää bussi menee kyllä Raumalle.”
Ihan pikkasen nolotti.
Ehdin onneksi Helsingin-autoon.
Huittinen ei ole Panama City, mutta ei ehkä pitäisi ottaa asioita itsestään selvyytenä. (Panama Cityn bussiasema on suurin, jonka olen nähnyt. Maailman suurin on ilmeisesti Tel Avivissä Israelissa).
Tämän te kai haluatte tietää: Ei ole alkanut Suomi ahdistaa. Päinvastoin. Täällä on ollut tosi mukavaa.
Viikko on kulunut kyllä ihan käsittämättömän nopeasti. Ihan kuin joku olisi vääntänyt kellon vieteriä tiukemmalle ja ajankulu olisi kiihtynyt. Minulla on aika pitkästä aikaa kiire, kun olen yrittänyt nähdä ystäviä ja sukulaisia. Se on ihan hienokin fiilis. Tuntuu siltä kuin ainakin joku olisi kaivannut minua takaisin. Reissussa en sitä vainoharhaisuuttani aina uskonut.
Olen innolla tonkinut vanhoja kamojani. Minulla on pari pahvilaatikollista vaatteita, jotka puolentoista vuoden arkistoinnin jäljiltä tuntuvat kuin uusilta. Maailmanmiehelle tiedoksi, ettei vaatekappaleista muuten yksikään ole vaaleanpunainen. Ne ovat enemmän semmoisia harmaan ja mustan sorttisia.
Kaivoin esiin myös vanhan pienen iPodini. Jaloitellessani Forssan bussiasemalla sen muistista löytyi Zen Cafen Jättiläinen-kokoelma. Kanssamatkustajani katsoi minua hassunnäköisesti ja kun otin kuulokkeet pois, hän kysyi, kenelle laulan.
Pakkohan se on, kun on niin hienoa musiikkia…
Eikä tässä sen kummempaa. Lomallahan minä nyt olen.
Huomenna torstaina aamulla menen duuniin harjoittelemaan oikeaa elämää.

Olen innoissani.
Toiseksi surkeimmillani, Nicaraguan Leonissa kuutisen viikkoa sitten kirjoitin:
”Ainoa asia, mitä ikinä olen tosissani halunnut tehdä, oli Big Trip, pitkä matka. Nyt se on tehty. Olen 33 vuotta vanha. Olen saavuttanut kaikki tavoitteeni. Mitä helvettiä teen seuraavat 60 vuotta? ”
Surkeimmillani, reilua viikkoa myöhemmin Guatemalan Antiguassa kirjoitin vain itkeneeni koko ajan. Tuntui siltä, kuin elämäni olisi ohi. Kuin olisin pahemmin eksyksissä kuin koskaan.
Mitä vielä!

Minulla on sata uutta suunnitelmaa.
Haluan kiertää Pohjois-Afrikan ja Stanit. Liftata tai fillaroida Alaskasta Ushuiaan. Surffata Mentawai-saarilla Indonesiassa.

Haluan mennä töihin. En vain näkemään kavereita, vaan ihan rehellisesti duunia tekemään. Olen lukenut Ilta-Sanomia nyt joka päivä ja todennut, että elämme jännittäviä aikoja, joista on jännittävää tehdä hienoa lehteä. On persuja, idolseja, hiihdon päävalmentajakriisi ja joku Munamies.

Haluan vaihtaa asuntoa, lukea Helsingin kaupunginkirjaston kaikki Escobar-kirjat, opetella lumilautailemaan ja kokkaamaan paremmin.
Tästä tulee vielä mahtava kevät ja vielä parempi kesä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän, mitä haluan tehdä isona.

En ole ihan varma siitä, mitä maailmalta etsin, mutta tiedän mitä löysin. Sisäisen optimistini. Tuntuu siltä kuin mikään este ei olisi liian iso ylitettäväksi. Minua ei pysäytä enää mikään eikä kukaan.

Tähän fiilikseen on aika pitkä matka siitä viime keskiviikon iltahetkestä, jona koneeni laskeutui Helsinki-Vantaalle.
Matka oli sujunut rauhallisesti.
Helsingissä, kun Lufthansan koneen pyörät osuivat Suomen maaperälle, katsoin ulos ikkunasta ja totesin, että täällähän on vielä valoisaa. Aloin parkua.
Raahustin itkuisena, huppu päässä ja varvastossut yhä jalassa hakemaan rinkkaani viimeistä kertaa. Kuulokkeissa soi taas This River Is Wild.

Pääsin rakkaisen ystävieni halittavaksi.
Ensimmäiset päivät Suomessa kuluivat usvassa. Kaikki tuntui epätodelliselta, kuten se, että Riki Sorsa istui vastapäisessä ravintolapöydässä. Riki Sorsa!

Meillä täällä kotona maalla Äetsä-Kauvatsa-akselilla alkoi helpottaa.
Äiti leipoi pullaa.
Isä teki makaroonilaatikkoa.
Kummitäti antoi minulle mekon, jotta minulla olisi jotain päällepantavaa serkun rippijuhliin ensi sunnuntaina.
Kummisetä antoi minulle itse kutomansa hienon kaulahuivin, jonka silmukat tosin oli tehnyt kummitäti.
Hilkka-mummu oli entisellään.
Anneli-mummu oli oikeassa Therese Johaugin hiihtouran pituudesta.

Isä sanoi, ettei tämä kotiinpaluu ollut oikeastaan sen kummallisempi kuin normaalit ja jossain määrin harvalukuiset viikonloppuvisiittini Helsingistä maalle.

Mikään ei ole muuttunut.

Paitsi minä.

Kirjoittelen tätä blogia vielä yleisön pyynnöstä viikon päivät. Pysykää mukana vielä viimeiset päivät. Te olette olleet ihania.

Viimeiset päivät biitsillä Meksikon Tulumissa.

Pyyhälsin Meksikon läpi. Poikkesin ihanassa San Cristobalissa Chiapasissa ja jatkoin Tulumiin Karibianmeren rannalle. Zapatisteja, maya-raunioita, pulikointia turkoosissa vedessä ja yksi hillittömän kokoinen tequila-shotti.
Nyt pitäisi enää järjestää kuljetus Cancunin lentokentälle ja siinä se sitten on tämä reissu. Torstaina The Nationalin keikalle Kulttuuritalolle. Sittenvanhempien luokse maalle.

Duuniin.

Olen valmis.
Elämä jatkuu.
Kotiinpaluu tuntuu nyt jopa vähän seikkailulta.

Ja tässä viimeinen nähtävyys - Tulumin maya-rauniot.

Näihin maihin haluan palata:
1. Indonesia: ilkikuriset indonesialaiset varastivat sydämeni.

2. Nicaragua: parhaat bileet ja suloiset kaupungit Leon ja Granada.

3. Malawi: joraamaan Nkhata Bayn Yizo Yizoon!
4. Peru: täydellinen maa. Machu Picchu ja muut inka- ja nazca-rauniot, hyvä surffi ja riittämiin vuoria vaellettavaksi.

5. Bangladesh: yksi maailman köyhimmistä kansakunnista kohtelee turisteja kuin kuninkaallisia.

6. Intia: Intia, Intia, Intia.

Ja viimeiset vaikeudet. Reissun kuudennet varvastossut hajosivat täällä kiipeillessä.

7. Meksiko: Niin paljon jäi näkemättä.

8. Malesia: Paras ruoka.

9. El Salvador: En ollut ikinä ennen missannut kyytiä (lentoa, junaa tai bussia) seuraavaan maahan. Kolmekymmentä dollaria maksaneen minibussin Guatemalaan piti lähteä kolmelta perjantaina iltapäivällä. Lähdin tiistaina.

10. Tansania: Paikallisbussin ikkunasta saattoi ihailla kirahveja.

Mutta ensiksi Suomeen.

Hakkasin guatemalalaisen sairaalaan ovea epätoivoisesti.
Oli saatanan kylmä ja pimeää. Kello oli viisi aamulla. Koko Antigua nukkui, paitsi minä ja Fred, joka näytti tekevän kuolemaa.
Olin koko edellisen päivän yrittänyt suostutella Frediä lähtemään lääkäriin.
Hän oli kuumeinen ja sekava ja valitti kurkkukipua.

Minä arvelin, että ranskalaispoika on yhtä urhoollinen sairauden edessä kuin kotimaansa 1940, kun Hitler pyyhkäisi yli Ranskan, mutta pidin ajatukseni omana tietonani. Nyökyttelin vain ymmärtäväisesti, kun hän valitti kurkkukipua. Ei se nyt niin paljon voi sattua.

Iltaa kohti Fredin olo huononi edelleen. Olimme siirtäneet hänet omaan huoneeseen hostal El Viajerossa. En uskaltanut enkä halunnut jättää häntä yksin. Fred tuli avukseni, kun olin lähellä hukkua Lanquinissä pari viikkoa sitten. Oli minun vuoroni auttaa.
Fred ei vieläkään suostunut lähtemään lääkäriin. Hänen piti lentää seuraavana päivänä Kanadaan. Minä olin varannut bussilipun Meksikoon. Toivoimme, että levättyään hän pystyisi matkustamaan.

Valvoimme. Fred pyöri sängyssään ja köhi. Minä yritin lukea kirjaa taskulampun valossa ja olla avuksi, jos hän tarvitsisi jotain.

Kolmen aikaan yöllä Fred sanoi, ettei hän saa enää henkeä. Hänen kurkkunsa oli turvonnut lähes umpeen.

Antiguassa on kaksi sairaalaa, yleinen ja yksityinen, joista yksityisestä voi toivoa saavansa hoitoa nopeasti. Se vain ei ole auki yöllä.

Yöunilta oven edestä herättämäni hotellin porttivahti kertoi, että se aukeaisi kuudelta.
Neljän maissa Fred ponkaisi ylös sängystään, ja ilmoitti, että hänen on päästävä sairaalaan nyt.

Lähdimme. Kadulla ei näkynyt taksin taksia.
Guatemalalainen paikallisbussi pysähtyi kohdallemme. Tönin puolitajuisen Fredin sinne.
Se jätti meidät sairaalan lähelle. Se oli kiinni, kuten hotellin porttivahti oli sanonut.
Hyökkäsin sairaalalan puisen oven kimppuun. Sairaalan portieeri ilmestyi ovelle parin minuutin hakkaamisen jälkeen.

”Tarvitsemme apua. Ystäväni ei saa henkeä”, sanoin hämmentävän sujuvasti espanjaksi.
Portieeri katsoi meitä kahta gringoa varvastossuissa epäuskoisesti. Vapisimme, minä kylmästä, Fred horkasta.
”Olkaa niin hyvä, señor!”

Hän murisi jotain käsittämätöntä ja avasi portin.
Portieeri herätti sairaanhoitajan. Sairaanhoitaja herätti lääkärin.
Menin Fredin mukaan toimenpidehuoneeseen ja selitin, mikä oli hätänä. Fred ei enää pystynyt puhumaan.
Lääkärin espanjankielinen diagnoosi jäi meille epäselväksi, mutta kyse oli mahdollisesti keuhkokuumeesta.

Fred sai kolme piikkiä takapuoleensa ja kipulääkereseptin.
Hoidin Fredin takaisin sänkyyn ja lähdin perumaan hänen lentoaan. Yksikään puhelintoimisto tai nettikahvila ei ollut auki.

Tällä kertaa herätin vastapäisen hostellin vastaanoton tytön ja anelin saada käyttää heidän wifiään.
Ihmeellistä kyllä, Ranskan American Airlines antoi minun tuosta noin vain perua toisen ihmisen lennon.
Sitten minun piti enää juosta pari tuntia ympäri vähitellen heräävää Antiguaa ja etsiä auki olevaa apteekkia, joka myi Fredille määrättyjä lääkkeitä.

Kaaduin valvotun yön jälkeen puoli kuolleena omaan sänkyyni.

En ole ihan varma, koska pääsen lähtemään Antiguasta. Missasin jo yhden bussin, seuraavan varaan vasta, kun tiedän, että Fred on kunnossa. Joudun jättämään väliin kaupunkeja väliin, mutta eipä tuo enää ole niin tärkeää.

Ehkä minä sairastun seuraavalla reissulla. Ehkä joku auttaa minua silloin.

Haikarat, pelikaanit ja haikarat kansoittavat Rio Dulcen rantoja.

Muut ihmiset olivat menneet jo nukkumaan. Fred ja minä istuimme rannassa laiturilla ja kuuntelimme öistä sademetsää.
Sirinää. Kopinaa. Murinaa.
Puolikuu loisti taivaalla selällään maaten. Ohuet pilvet pyyhkivät välillä sen yli ja näyttivät yötaivasta vasten lohikäärmeiltä ja linnuilta.
Takaamme alkoi kuulua matalaa kurinaa.
Krum. Krum. Krum.
Mistä tuo ääni tulee? Onko se kenties nelisataakiloinen sammakko? Vai mikä? Ja miksi se kuulostaa siltä, kuin se istuisi korkealla puussa?

Olimme majoittuneet Hotellito Perdidoon, Guatemalan Rio Dulce -joen sivuhaaran rannassa sijaitsevaan ekohotelliin.

Tämä nuori neiti yritti myydä minulle kilpikonnaa matkalla Hotellito Perdidoon. En ostanut.

Aktiviininen kommentaattori Mari on tämän blogin kommentoissa viime aikoina(kin) arvostellut minua ainaisista backpackeri-mestojen kiertämisestä.
Marin innoittamana päätin muuttaa Karibianmeren rannalla sijaitsevasta Livingstonessa kauas muista reppumatkailijoista, viidakon keskelle.
Hotellito Perdido (suomeksi suurinpiirtein ”Kadonnut pikkuhotelli”) toimii kokonaan aurinkoenergialla. Sähköä riittää valoihin, mutta ei esimerkiksi kameran patterin lataamiseen.
Majat sijaitsevat tiheässä sademetsässä. Meidän piti vuokrata kajakki, jotta pääsisimme käymään pienellä kioskilla. Hotellito Perdidon ei ole tietä. Kaikki matkat on tehtävä veneellä.

Joen rannassa illalla istuessa näin jotain, mitä en ole koskaan osannut edes kaivata.
Kuunlaskun.

Kello oli noin yksitoista illalla. Huomasimme kuun laskeneen puiden latvojen tasolle ja jatkavan putoamistaan. Se hävisi yhtä nopeasti kuin laskeva aurinko päivän päätteeksi valtamereen.

Tuli aivan hiljaista. Jyhmeästi kurissut eläin vaikeni. Sirkat menivät levolle. Kuun valaisema taivas pimeni.

Se oli maaginen hetki.

Kiitos, Mari.

(Seuraavana aamuna selvisi, että jättiläissammakolta kuulostanut eläin olikin tiikerihaikara.

Ihmettelin myös, miten oli mahdollista, että kuu katosi niin aikaisin. Selitys lienee tämä: Rio Dulcea ympäröivät korkeat, jyrkät, puiden peitossa olevat rinteet. Alhaalta joelta taivasta näkyi vain ohut siivu ja kuu meni piiloon puiden ja kallioiden taakse.)

<<>>

Äitii! Sattuu! Lähetä maitoa.

Toisen illan päätteeksi lainasimme jälleen kajakkia ja meloimme joen toiseen haaraan, kuumalla lähteelle.
Se oli ehdottomasti kummallisin kuuma lähde, jolla olen käynyt. Lähde oli ennemminkin maan sisältä jokeen valuneen tulikuuman veden virta.
Astuimme matalikkoon makoilemaan. Vettä piti sekoittaa, jotta se pysyisi tasalämpöisenä. Ilman polskimista vesi poltti, tai oli kyymää, yleensä kumpaakin yhtä aikaa. Aasialaisista kalakylvyistä tutut pikkukalat tulivat näykkimään jalkapohjia. Mikä ihana pieni lähde!
Ja sitten.
Auts!
Tunsin kirvelevän piston oikeassa etusormessani.
Vihreäsilmäinen, keltavatsainen ja noin kolme senttiä pitkä öttiäinen lennähti pois.
Sormeni alkoi turvota ja sitä kuumotti. En saanut enää taivutettua sitä.
Minusta ei juuri ollut avuksi, kun meloimme takaisin Hotellito Perdidoon.
Illallisen aikana turvotus levisi koko käteen. Oikea etusormeni oli jo levinnyt puolitoistakertaiseksi vasempaan verrattuna. Rystyseni hävisivät näkyvistä.
Käteni näytti jättimäiseltä vauvan kädeltä. Tuntui siltä, kuin se räjähtäisi millä sekunnilla tahansa.
Se on yhä arka, näin kaksi päivää myöhemmin.
(Kyseessä oli ilmeisesti poikkeuksellisen viheliäinen hevoskärpänen.)

Jeps. Pelotti. Pahoittelut karmeasta kuvanlaadusta. Käteni tärisivät.

Korkeanpaikankammoni muuttuu koko ajan pahemmaksi.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pelkään pudotuksia.
Portaat runollisesti nimetylle temppelille Numero viisi Guatemalan Tikalissa olivat enemminkin tikapuut. Ne nousivat ylös pystysuoraan. Askelmia oli 105. Temppeli Numero viisi on vain noin 50 metriä korkea, mutta se on ihan riittävän korkea minulle.
Tiesin, että jäätyisin kauhusta, jos pääsisin ylös asti.
Päätin kiivetä siitä huolimatta.
Käteni tärisivät. Nousin ylös hitaasti ja varovaisesti, yksi korkea askelma kerrallaan. En uskaltanut katsoa alas.
Pääsin hengissä huipulle.
Maisema oli huikea. Tikalin maya-temppelit nousivat korkeuksiin ympäröivästä tiheästä viidakosta. Kukaan ei tiedä, miksi mayat hylkäsivät ne 900-luvulla, jo paljon ennen espanjalaisten valloittajien saapumista.

Kyllä kannatti. Tikal on komea - vaikka ei se kyllä pärjää Machu Picchulle tai Angkorin ja Baganin temppeleille.

Kaupungissa asui parhaimmillaan arvioiden mukaan 100 000 – 200 000 asukasta maya-kulttuurin suuruuden päivinä. Sitten he vain ottivat ja lähtivät.
Katsoin alas.
Tarrauduin kiinni temppelin seinään.
Helvetti!
Haluan alas täältä äkkiä. Mutta miten? Portaat näyttivät ylhäältä katsottuna vielä kamalammilta.
Istuin alas ja katselin kaukaisuuteen.
Korkeanpaikankammo ei ole korkeuden pelkoa, entinen poikaystävänretaleeni valisti minua kerran, kertomatta että hän siteerasi ranskalaista filosofia Sartrea.
Korkeanpaikankammo on hyppäämisen pelkoa.

Tikal on nykyisin viidakoitunut. Tähän puuhun ei onneksi tarvinnut kiivetä.

Luulen, että Sartre oli oikeassa.
En pysty nousemaan korkeuksiin ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos hyppäisin.
Ajatus iskee takaraivooni heti, kun katson alas.
Näen itseni alhaalla, raajat hajallaan, pää murskana.
Olen tullut kiipeilleeksi kaikenlaisiin vaarallisiin paikkoihin reissussa. Temppelien katoille, tulivuorille ja vesiputouksille. Joka kerta olen ihmetellyt, miksi tungen itseni näihin paikkoihin, joissa pelkään.
Ja joka kerta olen alaspäästyäni todennut, että kannatipa kiivetä.
Pelot ovat kohtaamista varten.

(Tämä Sarasvuo lähtee tästä nyt hyvin ansaitulle bisselle.)

Luolasaattue, Fred etunenässä. (Kuvat by Andrew Cheungin vesitiivis kamera)

Näytti siltä kuin munkkisaattue uimasortseissa ja bikineissä olisi laskeutunut alas luolaan.
Takanani tulleilla noin kymmenellä ihmisellä oli kaikilla ohuet valkoiset, sytytetyt kynttilät kädessä.
Luolassa oli vettä ensin vain polviin asti.
Vähitellen se syveni.
Olin uinut ohi ensimmäisen syvän kohdan, kynttilä vasemmassa kädessäni, oikea käsi vauhtia kauhoen, kun loput saattueesta saapuivat syvänteen reunalla ja lähtivät ylittämään sitä.
Hyvä on, totesin: Mitään tällaista en ole koskaan ennen nähnyt.

Alkumetreillä luolassa oli vettä vain polviin asti.

Semuc Champayn luola Guatemalan Lanquinissa on taianomainen.
Risteilimme ympäri sokkeloluolaa yli kaksi tuntia.
Kiipeilimme vesiputousten yli ja laskettelimme niiden sileää pintaa pitkin alas.
Välillä nousimme luolan seiniä pitkin ylös vain hypätäksemme alas syvään veteen.
Ainoa valonlähteemme luolassa olivat kynttilät. Liekit valaisivat kattoa ja seiniä ja niistä roikkuvia röpelöisiä stalagmiittipiikkejä, tippukiviä.
Kynttilöitä ei ollut ihan helppoa pitää liekissä koko ajan. Uiminen kynttilä kädessä on jossain määrin hankalaa – pitemmillä matkoilla vauhtia tahtoo loppua kesken.

Ystäväni ja sankarini Fred ja Andrew, välissään hupsu opas Dieter. Minä irvistelen taka-alalla.

Luolaan on rakennettu huteria rautaportaita pystysuoriin, muutaman metrin korkuiseen nousuihin. Korkeanpaikankammoiselle ne olivat välillä pelottavia, mutta näköjään niistäkin selvisin.
Luolasta jatkoimme ulos ja ylös Semuc Champayn kansallispuiston näköalatasanteelle ja sieltä alas vihreille lammille pulikoimaan.
Se oli uskomattoman hieno päivä.

PS1. Viime keskiviikkoisen postauksen kommenteissa Emilia suositteli Lanquinissa alhaalla joella sijaitsevaa majataloa ja tarkoitti ymmärtääkseni El Retiroa.

Semuc Champayn vihreät altaat kuvattuna näköalatasanteelta.

Emilia! Tässä huonot uutiset: Suosittu El Retiro on vaihtanut omistajaa, eikä se ole enää entisellään. Tässä hyvät: El Retiron entiset työntekijät Damon ja Steve ovat perustaneet oman majatalon Zephyr Lodgen, joka on yksi parhaista majataloista, jossa olen yöpynyt.

PS2. Perjantaisen postauksen kommentoista arvosteltiin Lanquinin tubingia ”vaaralliseksi kaljakellunnaksi”. No ei ihan. Lanquinin tubing on kaukana Laosin Vang Viengin vastaavasta, jota minäkin pidän vaarallisena hullujen hommana. Lanquinin joella ei ole Van Viengistä tuttuja baareja tai hyppykeinuja, eikä sinne mennä dokaamaan vaan oikeasti diggailemaan hienoja maisemia. Joessa ei juuri ole kiviä, eikä vesi virtaa kovaa.

Tässä vaiheessa kaikki sujui vielä hyvin. Kaikki tämän postauksen kuvat otti Andrew.

Valkoinen lehmä mulkaisi minua vihlaisevasti ja lähti tulemaan hölskyen kohti.
Juoksin pakoon. Paljain varpain, äkkiä pois aitauksesta ja takaisin joelle.
Miten tässä pääsi käymään näin?
Olimme tubingilla, eli laskemassa alas voimakkaasti virtaavaa jokea isolla kumirenkaalla Guatemalan Lanquinissä.
Olimme lipuneet hyvän matkaa alas jokea, joka tuntui voimistuvan koko ajan.
Erityisesti englantilainen Andrew ja minä tunnuimme törmäileen joen päällä roikkuviin puunrunkoihin ja oksiin.
Arvelin selviäni naarmuilla.

Fred yritti turhaan pelastaa kumirenkaani ja nyrjäytti nilkkansa.

Niinpä.
Joki kaartui jyrkästi oikealle.
Menetin täysin kumirenkaan hallinnan ja syöksyin kohti läskin puunrunkoa.
Kops.
Se oli pää.
Rengas lähti altani.
Painuin uppeluksiin.
Tämä on tyhmä tapa kuolla, ajattelin.
Sain itseni kiskottua pintaan ja rantaan. Muut lipuivat ohitseni pikavauhtia. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia pysähtyä voimakkaasa virrassa.
Olin keskellä ei-mitään guatemalalaisessa puskassa. Voi kuinka kiva.
Rämmin puskan läpi ja löysin polun, jota lähdin seuraamaan. Se johti lopulta valkoisten lehmien aitaukseen ja päättyi sinne.

Brian ja naarmu.

Lehmät eivät niin pitäneet minusta.

Juoksin takaisin rantaan, josta löysin veden yli viritetyn köyden. Totesin, että pääsisin toiselle rannalle ja tielle, jos killuisin kiinni köydessä. Joki oli vain noin 15 metriä leveä. Kyllä minä sen aikaa jaksaisin virtaa vasten taistella.
Astuin jokeen. Se syveni nopeasti.
Joki kiskoi minua mukaansa. Luoja tietää mihin kiviin törmäilisin, jos otteeni köydestä irtoasi.
Saavutin puolivälin.
Voimani olivat aivan loppu.
Voi taivas.

Näissä maisemissa kelpaisi tuubailla, jos vain osaisi. Kuinka vaikeaa voi kumirenkaan hallitseminen olla?

Roikuin köydessä kiinni kirjaimellisesti kuin hukkuva. Hivutin itseäni eteenpäin käsilläni. Vastaranta lähestyi.
Maata jalkojen alla! Rannalla! Elossa.
Voi taivas.
Vasta sitten iski oikea huoli. Toiset varmasti luulevat minun hukkuneen.
Kyselin rannalla olleilta ihmisiltä, missä olin ja miten pääsisin takaisin hostellilleni. He neuvoivat reitin ja kiipesin häpeissäni hostelille jalka veressä. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä ammottava aukko jalkaani ilmestyi.
”Luulen, että meillä on ongelma. Pelkään, että muut luulevat minun kuolleen.”
Hostellin isäntä totesi, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saattaa toisille viestiä siitä, että olen kunnossa. Hän sanoi, että voisimme vain odottaa toisten palaavan.
He tulivat tuntia myöhemmin. Andrew sortsit repeytyneinä, Brian verinen naarmu selässään ja Fred varvastossua köyhempänä ja nilkka muljahtaneena. He olivat kömpineet rantaan heti kun pääsivät, etsiskelleet minua pusikosta ja koloneet itsensä oksiin.
Nyt nolottaa.