10 päivää sanomatta sanaakaan? 10 päivää meditoiden 10 tuntia päivässä? Mahtava kokemus? Muuttaa maailman? Hieno homma! Missä voin osallistua?
Näin kyselin viime keväänä, kun kuulin vipassanakursseista ensimmäisen kerran.
Meditointisalissa on aamuisin hyytävän kylmä. Viltit olivat tarpeen.
Kursseja järjestetään vipassanakeskuksissa ympäri Intiaa ja nykyisin myös maailmaa. Ne eivät ole ainoastaan ilmaisia, 10 päivän pakettiin kuuluu oikeasti 11 päivää, majoitus ja ruokailut. Aina vaan paranee!
Ilmoittauduin syksyn kurssille Dharamsalassa sijaitsevaan Dhamma Sikhara -keskukseen jo heinäkuussa. Mikä voisikaan olla parempi tapa irrottautua täydellisesti viimeisistä työmurheista, rentoutua, toipua matkan alkurasituksesta ja pohtia elämän isoja kysymyksiä? Kyllähän se nyt kuuluu asiaan miettiä syntyjä syviä, jos aikoo matkustaa näinkin pitkään! Ja vuoristossa mieli lepää, eikö?
Kyllä. Ja ei.
Mieli lepää lasketellessa tai vaeltaessa. Ratsastusretkellä. Meditoidessa se tekee töitä. 10 tuntia päivässä pimeässä salissa, jossa sitä täytyy koko ajan komentaa olemaan ajattelematta. Kuusi tuntia ruoka- ja peseytymis- ja lepotauoilla, jolloin sitä täytyy komentaa kestämään, olemaan vahva ja jaksamaan. Yöunille on varattu kuusi tuntia, joita ennen on kahden tunnin luentosessio. Valot sammutetaan kello 10 illalla. Ensimmäinen meditointijakso alkaa 4.30 aamulla. Joka aamu. Joka ainoa aamu 11 päivän ajan. Kurssilla, jonka pitäisi kestää 10 päivää.
Kurssi ei ainoastaan lopu 11. päivänä. Se alkaa nollantena päivänä kahdelta iltapäivällä, jolloin kurssilaisten pitää ilmestyä paikalle.
Ensimmäisen iltana meille jaettiin ohjeet. Puhuminen ja kaikenlainen kommunikointi elein tai ilmein on kiellettyä, koska se häiritsee keskittymistä meditointiin. Puhua saa meditointiohjaajan kanssa meditoinnin käytännönvaikeuksista, kuten istuma-asennosta. Teoreettiset kysymykset on kielletty. Kurssin muun vapaaehtoishenkilökunnan kanssa kommunikoidaan lappusin. Ruokasalin kirjekuoreen laitetaan pikkuinen “vessapaperia”-lappu ja rulla ilmestyy sellimäisen huoneen yöpöydälle seuraavan viiden minuutin tauon aikana.
Nukuin yksitoista yötä tässä kuuden neliön kopperossa. Huonetoveriini tutustuin vasta kymmenentenä päivänä.
Kiellettyä on myös lukeminen, kirjoittaminen, tekstaaminen ja valokuvaaminen (viimeistä päivää lukuunottamatta). Sallittua on kävellä ympäri 280 askelta pitkää polkua, syödä kahdesti päivässä, juoda viideltä illalla teetä, pesetyä (yksi ämpäri lämmintä vettä/päivä/kurssilainen) ja käydä vessassa. Voin kertoa, että opin arvostamaan vessassa käymistä ihan uudella tavalla.
Seuraavan päivän meditointiohjeet annetaan aina iltaisin. Ensimmäisen iltana ne olivat yksinkertaiset:
1. Silmät kiinni! Keskity seuraamaan hengitystäsi. Älä ajattele mitään muuta. Hengitä luonnollisesti. Älä yritä hengittää tiettyyn rytmiin. Hengitä ja havainnoi hengitystäsi.
Helppoa? Ei! Puoli viidestä aamulla lähtien yritin keskittyä hengittämiseen, mutta viimeisinä vapauden päivinä hajanaisesti netistä silmäilemäni uutiset tunkivat mieleeni. Mitä turhempi uutinen, sitä enemmän se vaivasi. En ainakaan viiteen minuuttiin saanut ajatuksiani irti Leena ja Hjallis Harkimon teini-ikäisestä pojasta. Miten se poika onkaan äitinsä näköinen! Mikä onni! Ihan on Leenan leuka. Voi tavatonta, hieno homma. Oivoi. Ja tätä minä sitten pohdin.
Kahden tunnin jälkeen oli aamiastauko. Katselin salaa ympärilleni. Mystiset kurssitoverit näyttivät olevan täällä kuin kotonaan. Kaunis nuori ranskalaiseksi arvelemani tyttö näytti kuukasvoineen ihan naispuoliselta buddhalta. Olin kylmissäni, nälissäni ja ihmeissäni. Miten ihmeessä jaksaisin tätä kymmenen päivää? Ja miten käy Kimi Räikkösen formulauran?
Keskityttyäni havainnoimaan hengitystäni kymmenen tuntia ja kuunneltuani sen jälkeen luennon siitä, kuinka elämä on kärsimystä, olin illalla valmis kuuntelemaan iltaohjeet toiselle päivälle:
2. Keskity tuntemaan hengitykseksi nenässäsi ja ylähuulellasi. Tätä seuraavat kymmenen tuntia.
Ohjaajan mukaan toinen päivä on vipassanaoppilaille usein vaikea. Monet miettivät, mitä hemmettiä he täällä tekevät miettimässä nenäänsä. Viisastumaanhan tänne on tultu.
Kurssikeskusta kiertää polku, joka on noin 280 askeleen mittainen. Sen kiertäminen on oikeastaan ainoa puuha, mitä tauoilla voi tehdä.
Jostain syystä nautin toisesta päivästä. En tiedä, oliko pitkästä nenästäni etua. Tunsin hengitykseni nenässäni vaivatta ja siihen oli helpompi keskittyä kuin pelkkään hengitysrytmiin. Sen sijaan ylähuulellani en tuntenut mitään. (Kokeilkaa itse. Se on älyttömän vaikeaa, jos hengittää normaalisti.)
Jatkoin ensimmäisenä päivänä aloittamassani rytmissä. Nukuin aina kun oli mahdollista. Aamiaisen jälkeen 45 minuuttia. Lounastauolla tunnin. Näin mitä kummallisimpia unia. Sain ahdistuskohtauksen, johon jollain kummalla tavalla liittyi vanha pianonsoitonopettajani. En ole muistanut koko miestä 20 vuoteen. Nyt näin hänen pulluraiset sormensa soittamassa pelkkiä mustia koskettimia. Tunnin iltateetauolla ehdin suihkuun. Illalla taas uudet ohjeet:
3. Keskity tuntemuksiin nenässäsi ja ylähuulellasi. Älä reagoi niihin, vaan havannoi. Kylmää? Kutinaa? Ilmavirtaa? Älä missään tapauksessa reagoi!
Aamu salissa oli taas kylmä. Kärsin nukkumasellini aiheuttamasta allergisesta reaktiosta. Nenäni valui tauotta. Yritin olla reagoimatta siihen. Se ei ollut kaunista. Onneksi oli pimeää.
Viereisellä tyynyllä kaksi päivää meditioinut tyttö häipyi. Mietin, johtuiko se minusta. Saiko hän niiskutuksestani päänsäryn? Haisivatko sukkani? Meditaatiotunneilla ei saisi ajatella, mutta en voinut mitään yhä voimistuville vainoharhoilleni. Olin varma, että kaikki ympärilläni istuneet naiset inhosivat minua. Enhän minä ole edes hippi!
Illalla ohjeet seuraavalle päivälle:
4. Unohda nenä. Keskity tuntemuksiin ylähuulellasi. Älä reagoi niihin, vaan havannoi. Kylmää? Kutinaa? Ilmavirtaa? Älä missään tapauksessa reagoi! Havainnoi.
Halusin huutaa apua. Olisin rukoillut, mutta sekin olisi rikkonut sääntöjä. Toisaalta tunsin edistyväni. Tunsin ylähuulellani kaikenlaista. Se oli, öh, mielenkiintoista.
Iltapäivän ensimmäisellä tunnilla saimme yllätyksen. Meditointi alkaisi nyt! Olin kauhuissani. Mitä ihmettä olin tehnyt kolmen viimeisen päivän aikana 30 tuntia? Olinko aistinut nenääni vain harjoituksen vuoksi? Kyllä. Nimenomaan. Saimme kuulla, että hengityksen tarkkailu oli vain mielen teroittamista mediotointia varten. Varsinainen työ alkaisi nyt. Tästä lähtien päivän kymmenestä meditointitunnista kolme olisi niin sanottuja vankan mielen tunteja, joiden aikana asennon vaihtaminen ja silmien avaaminen olisi kiellettyä.
Ensimmäinen vankan mielen tunti alkoi heti. Luulen, että aikaa oli kulunut noin vartti, kun jokaista soluani sattui ihan kuin joku mystinen solutohtori olisi tehnyt niille juurihoitoa 2500 vuotta vanhalla tekniikalla.
Kuinka kävi? Lue loput maanantaina!
ai etta kuinka mieleni nautti lukea tata kokemusta meditaatiosta…ja siihen liityvista harjoituksista. ensimmaista kertaa hyvin pitkaan aikaan odotan maanantaita etta saan lukea lisaa kokemuksestasi silla tapasi kirjoittaa elavasti ja hauskasti saa oman meditaatio harjoitukseni uudistumaan aivan uudella tavalla kiitos
[...] http://blogit.iltasanomat.fi/satamaata/2009/10/23/meditoin-sata-tuntia-tosijuttu/#more-64 [...]
Voi että, nauroin tätä lukiessani ihan ääneen! Ei olisi tuollainen meditointisessio ihan minun heiniäni, hehhee. Maanantaita odotellessa
Kristianin kirjoitukseen yhtyen odotan mielenkiinnolla jatkoa, kuinka meditointi on edennyt ja mitä tuntemuksia on tuonut mukanaan.
Itseäni kiinnostaa meditaatio, mutta että se alkaisi tällaisilla 30 tunnin harjoituksilla, mitä kirjoitit, huh, taitaa jäädä pelkäksi mielenkiinnoksi.
Toisaalta 100 tuntia puhumatta olisi todennäköisesti elämäni kovin koettelemus, kun en ole aivan hiljaisimmasta päästä oleva ihminen. Aamuherätyskin tuntuu mahdottomalta tuohon aikaan varhain aamulla.
Kirjoitat niin kuvainnollisesti ja hyvin, että kolumnisi on ehdottomasti luettava.
Hiljaa oleminen on suhteellisen helppoa, sillä sitä on niin keskittynyt itseensä, ettei sanottavaa paljon synny.
Kymmenen meditointituntia päivässä on kyllä kova urakka, sen myönnänn, mutta näin jälkikäteen ajatellen ei sekään ollut ylivoimaista.
Saamieni ohjeiden mukaan tällaisen kurssin voi järjestää itselleen myös kotioloissa, kunhan saa jonkun tarjoilemaan kasvisruokaa kaksi kertaa päivässä ja kello viideltä teetä ja hedelmän…
Jatka samaan malliin. Odottaen maanantaita!
Kävin vastaavat 11 päivää läpi Thaimaassa joitakin vuosia sitten. Sielläkin on useita Vipassana-keskuksia. Omalla retriitilläni ei ollut kylmä, paitsi joskus aamuvarhain vähän viileää. Sen sijaan oli mahtava monsuuni, sateineen ja ukkosmyrskyineen. Välillä oli todella märkää, välillä taas aika kuuma.
Monenlaista kävi mielessä siellä istuskellessa. Välillä oli yhtä helvettiä ja välillä varsin autuas tunne. Vanhat muistijäljet lähtivät nousemaan pintaan siinä vaiheessa kun varsinainen vipassana alkoi. Alkoi tulla uskomattomia ja äkillisiä kipuja, jotka loppuivat kuin seinään kun meditoinnin lopetti.
Nykyisen opettajani mielestä tämän tyyppiset retriitit ovat väkivaltaisia mieltä ja kehoa kohtaan. Ymmärrän tämän näkökannan. Ei ollut ihan helppoa, vaikka kohokohtiakin löytyi. Uskomatonta, miten fyysiset aistit herkistyivät ulkopuolisten virikkeiden ja ajattelun vähentyessä!
En suosittelisi tämän tyyppistä retriittiä aloittelijoille, vaikka heilläkin on ollut hyviä kokemuksia. Mielenterveyden tulisi myös olla suhteellisen tasapainossa, ennen kuin lähtee kokeilemaan tällaista. Muuten voi tulla ongelmia, eikä paikalla välttämättä ole henkilöitä, jotka osaavat tilanteen korjata.
Mielenkiintoinen juttu! Odotan jatkoa.
Mintulla on hyvä pointti. Vipassana vaatii aikamoista syventymistä itseen ja se voi todellakin tuoda esiin vanhoja traumoja.
Ja Minttu vielä, jos ja kun menen toisella kurssille, teen jossain, missä on lämmin.
Kuka maksaa taman naisen seikkailut jos itse niin hyva ,mutta jos ei niin ei muutakuin apostolinkyytilla kotia. Saatais ostaa vahan halvenmalla lehti!